Aloin kirjoittamaan tätä blogia muotiblogina, mut jotenkin olen kuitenkin vuodattanut tänne kaikkea muutakin soopaa, joten eiköhän tää ole nyt lifestyle-blogi, tai jotain sinnepäin. Enkä mä oikeastaan tiedä muodista mitään, tai en ainakaan ole ajan tasalla muodin suhteen. Ihannoin 80-lukua: pukeutumista, musiikkia, kaikkea. Mut kuitenkin oon niin epävarma itsestäni. Okei, kuulen usein kommentteja mun "oudoista vaatteista", mut mun mielestä ihanista vaatteista. Siis pelkistä pitkävartisista tennareista tai vähänkin eri värisistä farkuista saa ihan hirveästi kommentteja. Haukkuja ja kehuja.En pelkää pukeutua erilailla, mut niitä kommentteja mä pelkään. Ei pitäisi välittää muiden ajatuksista, mut mä välitän. Ja kun nykyään on niin tarkkaan luokilteltu hopparit, rokkarit, punkkarit, emot, hipit jne. Ja suurin osa mun kavereista on hoppareita, ehkä mä siksi erotun joukosta.
Mä asun laitoksessa. Aluksi olin vastaanotto-osastolla 9 kuukautta! Pääsin päivässä tunniksi ulos, siinä sitten ihmissuhteet kärsi aika pahasti. Kuukaudet kului koulua käyden ja myönnän, että taisin lähes joka ilta itkeä itseni uneen. Ei ollut mun vika, että jouduin laitokseen. Okei, mulla meni vähän lujaa alkoholin ja pikkurötösten suhteen, mut loppujen lopuksi päädyin laitokseen perheväkivallan, vanhempien alkoholin ja huumeidenkäytön takia. Ja oltiinhan me kodittomiakin. Vanhemmilla tarkoitin äitiä ja Veskua. Iskä kuoli 2007 ja sen jälkeen kaikki meni päin helvettiä. Vesku ei ollut mulle mikään isähahmo, vaan enemmänkin kuin veli, kaveri tai jotain sellaista, ihan hirveän rakas kuitenkin. Vastaanotto-osastolta mut siirrettiin pitkäaikaiseen laitokseen. Hatkailin ihan hirveästi ja ryyppäsin iskän jättämät perintörahat. Koulu kirjaimellisesti kusi ja jäin luokalleni. Lopulta mun elämä alkoi tasottua. Kunnes Vesku kuoli, viime kesänä. En antanut itselleni aikaa käydä asiaa läpi. Kun ajattelenkin Veskua, silmät tulvii kyynelistä, mut mä lakkaan ajattelemasta sitä, yritän vaan unohtaa, vaikken ole edes kerennyt ajatella asiaa läpi. Vähän kuin silloin kun iskä kuoli. Mä yritin heti unohtaa. Olin aika hyvä peittämään tuskani, mut sitten parin vuoden päästä ihan yhtäkkiä, mä hajosin. Sekosin.
Mä löysin vuosi sitten uusia ystäviä. lääkkeitä. Olin päivittäin lääkehumalassa, en kyennyt käymään koulussa. Varastin erityisopettajani lompakon saadakseni rahaa. En jäänyt kiinni, mut opettaja epäili mua tietysti ekana. Mut erotettiin koulusta helmikuussa. Siitä sitten sain 7 kuukauden kesäloman. Kesällä pääsin pillereistä irti lähes kokonaan. Veskun kuoltua kuitenkin ratkesin uudestaan. Aloin käymään uudessa koulussa Jopossa. (joustava perusopetus) Koulu sujuu huomattavasti paremmin kuin ennen ja olen nyt ollut pari kuukautta kuivilla. Mulla on myös maailman ihanin poikaystävä tukena. :)
Tässä tälläistä, sormet alkaa väsyä tästä näpyttelystä. Laitan tuohon vielä pari kuvaa itsestäni. :)
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti